|
Mikään ei ole niin kuin ennen. Lieneekö sitten hyvä, vai huono asia.
Aikanaan sain itse ensimmäiset työkokemukset teini-iässä. Kukkakaupan lähettinä viikonloppuna toimiminen taisi olla ihan ensimmäisiä niistä. Neljätoista vuotiaasta aloitinkin sitten säännöllisen työssäkäynnin koulupäivien päätteeksi ja lauantaipäivisin. Hoidin lahtelaisen liikkeen lähetintehtäviä hoitaen pankissa, postissa ja matkahuollossa käynnit. Sainpa siinä ajanmyötä opetella myös asiakaspalvelua myyden naistenvaatteita. Napakka ja vaativa työnantaja on pidemmän päälle osoittautunut arvokkaaksi pohjaksi työelämäasenteeseen. Palkka ei tule taivaasta eikä tekemättä. On vastattava siitä mitä on tehnyt ja miten on tehnyt.
Harmittava tosiasia on, että nuorten ei nykypäivinä ole helppo päästä harjoittelemaan työelämää. Opi siinä sitten vastuullisuutta tulevaisuutta varten.
Puhutaan paljon työuran pidentämisestä, mieluiten molemmista päistä. Siihen tarvittaisiin kyllä niitä mahdollisuuksia päästä edes kesätöihin jo opiskeluaikana, valmistumisvaiheen jälkeisestä ajasta puhumattakaan. Monella paikkakunnalla on siihen osoitettu työllistämisvaroja. Siitä huolimatta useille yrityksille ongelmaksi muodostuu osoittaa ohjaava työkaveri, joka opastaa nuorta suoritettavissa tehtävissä. Löysää kun ei ole. Toisaalta nuorten palkkaaminen on nykyisin heikkoa, jos työnantaja on aiemmin joutunut lomauttamaan työntekijöitä. Väen ottaminen edes kesätöihin vaikeutuu oitis.
No entäpä sitten se loppupää. Osa meistä ihmisistä haikailee eläkkeelle pääsyä viisikymppisestä eteenpäin, toisille ei tuota tuskaa säännöllisessä työssäkäynti vielä yli 70-vuotiaanakaan. Useimmiten niin pitkään työskentelevät ovat yrittäjiä, mutta eivät suinkaan aina.
Viimeisten vuosien aikana useammallakin alalla on jouduttu töiden vähenemisen tai kannattavuuden heikkenemisen johdosta vähentämään työntekijöitä. Näissä tilanteissa saatetaan uutisoida mm. siihen tapaan, että 30 ihmistä joudutaan irtisanomaan ja lisäksi 20 pääsee eläkeputkeen. Olen työssäni saanut tilaisuuden kuulla myös sellaisten henkilöiden ajatuksia, jotka eivät todellakaan pidä itse siitä, että muut määrittelevät jo siinä vaiheessa, ovatko he siirtymässä ns. eläkeputkeen. On lukuisa joukko ihmisiä, jotka ovat täysin virkeitä, innokkaita ja ahkeria työelämään osallistujia vielä pitkälti yli kuudenkymmenen ikäisinä. Heistä on suorastaan loukkaavaa kuulla kuuluvansa niiden joukkoon, joilla ei ole muiden mielestä enää edes mitään tarvetta työllistymiseen. Tarvitaan siis uudenlaista asennoitumista kaikilla tahoilla, miten asiat mielletään ja vieläpä uutisoidaan, ottamatta ensin selvää siitä, miten kyseiset yksilöt omalta kohdaltaan itse asian kokevat ja näkevät.
Aikuiskoulutus tähtää olemassa olevien työtehtävien hoitamista edesauttavan tiedon ja taidon päivittämiseen. Yhtenä tärkeänä alueena lisäksi myös uuteen työuraan suuntautumiseen. Kannustava ja innostava ote on vähintäänkin välttämätöntä ihmiselle siinä vaiheessa, kun hän on vaikkapa 30 vuotta samaa työnantajaa palveltuaan tullut irtisanotuksi tai lomautetuksi. Siinä vaiheessa tulee pohdittavaksi taholla jos toisellakin, että mitenkä sitä pidemmän työelämän toteutumista mahdollistetaan. Ainoa tapa lienee, että heillä on silloin vielä mahdollisuus kouluttautua uudelle alalle, jossa työvoimatarve on kasvava tai olla onnekkaita löytäen vielä oman, jo olemassa olevan ammattitaitonsa mukaista työtä jonkun muun työnantajan palveluksessa. Nykyisin varteenotettava, joskus lähes ainoakin vaihtoehto on ryhtyä itsenäiseksi yrittäjäksi tai liittyä johonkin osuuskuntaan, missä on mahdollisuus antaa työpanoksensa ja jatkaa näin työuraansa.
Näen näiden asioiden pohtimisen ja kehittämisen yhtenä tämänhetken tärkeimmistä yhteiskunnallisista haasteista. Niiden keinoin voidaan vaikuttaa kuntien ja valtion verotuloihin. Vähäisenä ei voida myöskään pitää työelämän tuottaman hyvinvoinnin merkitystä. Terve työyhteisö on monille ihmisille kullanarvoinen asia ja hyötyjiä olemme silloin me kaikki ihmiset. Turhaan ei puhuta tulevaisuuden huoltosuhdehaasteista, niin fraasina kuin siitä puhumista jo nykyisin pidetäänkin. Yhteiskunnan tarjoamat lakisääteiset ja muut palvelut kaikille ikäryhmille voidaan hoitaa ainoastaan niin, että riittävä osa ihmisistä on mukana työelämässä, tavalla tai toisella.
Merja Vahter
www.merjavahter.fi
merja.vahter@lahti.fi
Jokainen päivä sisältää merkittäviä tapahtumia.
Aloitan nyt vaikkapa UusiKunta-selvityksen viimeisestä yhdeksän kunnan seminaarista, jossa selvitysmiehenä toiminut Osmo Soininvaara ja sosiaali- ja terveydenhuollon asioihin paneutunut Markku Lehto kävivät vielä pääpiirteissään läpi sopimusesityksen ydinkohtia. Alustuspuheenvuoron piti myös Kari Nenonen ja laskelmia esitteli Audiatorin Eero Laesterä. Meillä päättäjillä on vielä muutama päivä aikaa reagoida niihin kohtiin, joissa huomaamme esitystekstissä selkiinnyttämistä kaipaavia kohtia.
Paikalla oli valtuutettuja kaikista niistä kunnista, jotka ovat tässä uuden yhteisen kunnan perustamista pohtivassa selvittelyssä mukana. Mukanahan ovat olleet Asikkala, Hartola, Heinola, Hollola, Hämeenkoski, Kärkölä, Lahti, Nastola ja Padasjoki. Mielipiteitä ja kysymyksiä esitettiin kaikkien kuntien edustajien toimesta vilkkaasti. Osa heistä tuntuu olevan kannoissaan jo varmalla pohjalla, puolesta tai vastaan, eikä lisätiedonsaanti mitä todennäköisimmin heilauta heitä enää suuntaan tai toiseen. Sen sijaan kunnista, joissa on esiintynyt hankkeen vastustusta, löytyi eilen myös edustajia, jotka toivat selkeästi esiin, ettei mistään poisjäännistä ole vielä päätetty. Vastaukset ovat luonnollisesti riippuneet siitä, keiltä on kysytty. Vielä ei ole tiedossani sitäkään, löytyykö Lahden kaupunginvaltuutetuissa henkilöitä, jotka eivät hyväksy nykyisen kaupungin lopettamista ja uuden suuremman kunnan perustamista. Omassa, eli Kokoomuksen valtuustoryhmässäni ei kukaan ole ilmaissut vastustavansa asiaa, vaikka muutamassa kokouksessa on asiaa aivan suoraan kaikilta meiltä kysytty. 13.9. kaikkien kuntien valtuustot päättävät omissa samanaikaisissa kokouksissa omat mukaanlähtönsä kyllä tai ei periaatteella. Selvitysmiehen esitys hyväksytään joko sellaisenaan tai ei ollenkaan. Välimuotoa ei siinä vaiheessa ole. Siksi on tärkeää perehtyä esitykseen nyt ennen Soininvaaran 1.6. jättävää lopullista tämän selvistystyön tuloksena tekemäänsä esitystä.
Tämä asia ei varmasti pohdituta tällä hetkellä ystävääni, joka menetti reilu viikko sitten puolisonsa liikenneonnettomuudessa. Olen tiennyt asiasta jo heti muutama päivä tapahtuneen jälkeen, mutta vasta tänään vierailin hänen luonaan viemässä surunvalitteluni. Olin varannut tähän aikaa niin paljon kuin ystäväni halusi sitä käyttää. Istuin ja kuuntelin tapahtumien kulun ennen ja jälkeen onnettomuuden. Yhdessä ihmettelimme sitä, mistä ihminen saa kuitenkin tarvittaessa voimaa hoitaa käytännönasiat hautajaisjärjestelyineen. Onneksi ystävälläni on lapset ja lastenlapset, jotka asuvat vieläpä täällä samassa kaupungissa. Kaikille heille toivon voimia kantaa suuri surunsa. Lohtua he saavat kaikista niistä valoisista muistoista, joita heillä on yhteisiltä vuosilta rakkaansa kanssa, johon itsellänikin on ollut ilo tutustua yhteisissä yrittäjien tilaisuuksissa, tapahtumissa sekä yksityisemminkin.
Ystäväni toipumista menetyksestään tulee toivoakseni pehmentämään laaja ystävien verkosto, joka hänelle on kertynyt vuosikausien mukanaolosta eri järjestöjen toiminnassa. Nyt, jos koskaan niissä luodut ihmissuhteet ovat arvokas tukiverkko.
Merja Vahter
www.merjavahter.fi
merja.vahter@lahti.fi
Suomalaisten panostus Olympiakisoissa parani kisapäivien loppua kohti ja naiset toivat meille ilon aihetta pronssimitalisaavutuksillaan. Aino-Kaisa Saarisen 30 kilometrin hiihdon viimeinen suksien vaihtotilanne sai monet suomalaiset repimään hiuksiaan ja jo lähes menettämään mitalitoiveet. Vaan Aino-Kaisapa tuotti kelpo yllätyksen niin televisiolähetyksen selostajille kuin kotisohvien katsojillekin ja ilmestyi kuvaruutuun kärjessä hiihtäneiden kilpasisariensa vanavedessä ottaen kolmannen sijan. Naisten päätöshiihto oli hieno ja jännittävä kisa. Onnea Anna-Kaisalle!
Torstai-ilta se vasta mukavaksi osoittautuikin, kun ensin naisten viestihiihtojoukkueemme saavutti pronssisen mitalin. Noin tunnin kuluttua siitä Suomen Naisleijonajoukkue toi jääkiekkopronssia. Onnittelut kaikille upeille hiihtäjille sekä jääkiekkoilijoille!
Paljon pettymyksiä on kilpailupäiville ehtinyt kertyä niin kisoissa mukana olleille urheilijoille kuin innokkaimmille penkkiurheilijoillekin, mutta luulen, että nämä naisten hienot saavutukset parantavat monia aiempien päivien pettymyksiä.
Tiedä vaikka innostuisin itsekin laittamaan aamuherätyksen sunnuntaille ja valmistautuisin katsomaan miesten Slovakia-Suomi jääkiekko-ottelua. Jospa vaikka tämä pronssisade hyvinkin jatkuisi miestenkin kohdalla. Toivo elää!
Merja Vahter
merja.vahter@lahti.fi
www.merjavahter.fi
Perjantaiaamuna 19.2. satuin näkemään aamutv:ssä uutisen, jossa kerrottiin Oulun kaupungin tavoitteista välttää lasten huostaanottoa ja sijoittamista. Tällä uskotaan saavutettavan kaupungille jopa miljoonan euron säästöä vuodessa. Säästämistä ja järkevää kuntataloutta kannatan, mutta kyseenalaistan vahvasti kohteet ja keinot silloin, kun lapsista on kyse.
Ensisijainen asia on ja tulee olla lapsen paras. Vasta sitten tulee kuntien taloudelliset edut, vanhempien suojelusta puhumattakaan.
Vaiheessa, jossa kunnan virkamiehet joutuvat päätymään huostaanottoon, on yleensä kaikki keinot vanhempien tukemisessa toteuttaa kasvatukselliset- ja hoivatehtävänsä käytetty. Siihen meidän päättäjien ja kaikkien tulee voida luottaa. Huostaanotto ei koskaan saa tapahtua heppoisin perustein, vaan suuren harkinnan tuloksena. Siihen päädytään ennenkaikkea lapsen turvallisuutta ja etua ajatellen. Eikä mittarina ole kustannukset. Sen sijaan huostaanoton ollessa välttämätöntä ja perusteltua tulisi jokaisen lapsen kohdalla olla olemassa valmiudet sijoittaa hänet perheeseen, jossa kasvaminen on tavallisen kodin omaista. Siinä vaiheessa kohtaavat jo lapsen ja kunnan edut. Laitosmaisen hoidon, kuten lastenkotien kustannukset ovat aina kalliimmat kuin perheille maksettava korvaus sijoitetun lapsen hoidosta. Usein lastenkotikin on jo omaa kotia parempi vaihtoehto lapselle.
Kokemuksesta tiedän, että toisinaan haastatteluista muodostuu virheellinen kuva kuulijalle, kun juttuja leikataan uutislähetyksiä varten, siksi toivon, että käsitin perjantaiaamuna televisiosta näkemäni ja myöhemmin saman pätkän autoradiosta kuullessani aivan väärin.
Lastensuojelun palvelupäällikkö Siskomaija Pirilä Oulusta totesi uutisoinnissa, että kukaan ei voi kasvaa omien juuriensa ulkopuolella, vaan tarvitsee siihen perheensä ja sukunsa. Monenko sijoitusperheessä ja lastenkodissa kasvaneen lapsen mielipiteeseen tämä perustuu? Suunnilleen seuraavassa lauseessa hän toteaa, että laitoslapsi on usein yksinäinen. Sekin vaihtelee. Olen tavannut ja haastatteluissakin nähnyt lapsia, jotka ovat itse todenneet, että lastenkotiin pääsy on ollut parasta mitä heille on lapsuudessa tapahtunut. Kyse on heidän kohdallaan ollut ennenkaikkea turvallisuuden ja hoidon saavuttamisesta, sekä välittävistä ihmisistä.
Suomessa kerrotaan olevan vuosittain 16000 lasta sijoitettuna kodin ulkopuolelle. Se on kiistatta liikaa. Kriisiperheiden tukeminen on tärkeää ja vielä tärkeämpää on ennaltaehkäistä perheiden kriisiytyminen. Tukea vanhemmuuteen tarvitaan ja tukea on saatavana, ainakin erilaisten lastensuojelujärjestöjen, kuten Mannerheimin Lastensuojeluliiton ja Ensi- ja Turvakotien liiton toimesta.
100 lapsen hoitaminen kotona oman kodin ulkopuolelle sijoittamisen sijaan säästää kuulemma tuon aiemmin mainitun miljoona euroa. Hyvä, jos se on saavutettavissa. Ei kuitenkaan yhdenkään lapsen tulevaisuuden kustannuksella. Siihen meillä ei ole varaa, koska kustannukset tulevaisuudessa voivat olla moninkertaiset. Terveen itsetunnon saavuttavat ja mahdollisimman onnellisen lapsuuden kokeneet ihmiset ovat parasta mitä meillä Suomessa voi tulevinakin vuosikymmeninä olla.
Merja Vahter
merja.vahter@lahti.fi
www.merjavahter.fi
On lohduttavaa kuulla viisaiden ja arvostettujen suomalaisvaikuttajien suusta aivan samoja aatoksia, joita omassa päässä pyörittelee ratkaisumalleina.
Menojen tarkempi kohdistaminen, tai jopa pienet säästöt niissä vaikuttavat kansantalouteen, mutta vielä tärkeämpää on vahvistaa tulopuolta.
Raimo Sailas lausui aamutv:ssä painavaan sävyyn siitä, että on löydettävä keinot, jolla ihmiset voivat olla pidempään työelämässä ja esimerkiksi eläkeputkesta on tullut liian helppo ja houkutteleva väline irtisanomisten yhteydessä.
Olin keskiviikkopäivän töissä Nastolassa ja kävin opetuksen lomassa keskustelua ryhmän kanssa, josta suurin osa oli jäänyt työttömäksi vuosi sitten, tai aiemmin. Äärettömän arvokkaana pidän sitä, että saan kuulla suoraan heidän näkemyksiään ja kokemuksiaan elämäntilanteestaan sekä tunteistaan. Yhtenä esimerkkinä henkilö, joka kertoi olevansa nyt 59-vuotias, vielä täysillä työelämässä mukanaolemisesta kiinnostunut työhaluinen. Hän kertoi tuntuvan loukkaavalta monia kaltaisiaan kohtaan, että irtisanomisista eli työntekijöiden vähentämisestä johtuvissa tilanteissa uutisoidaan määrät siten, että eritellään muut irtisanotut ja eläkeputkeen pääsevät. Tältä kyseiseltä rouvalta ei itseltään ainakaan ollut kysytty mitään siitä, haluaako hän eläkeputkeen. Ei olisi halunnut, vaan aivan tavalliseksi työnhakijaksi. Määristä puhuttaessa hänestä tuntui kyseinen erottelu luvuissa epäsopivalta yksilöitä kohtaan. Kohteliasta olisi tiedustella edes näiden työntekijöiden tahtotilaa.
Kuten monella paikkakunnalla, on Nastolassa samoista yrityksistä jouduttu irtisanomaan tai lomauttamaan ihmisiä tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Toisiaan heitä se ei auta, mutta mahdollisuus keskustella siitä uudelleen koulutusten tai työvoimakoulusten yhteydessä luo jonkinlaista vertaistukitunnetta.
Välittävässä yhteiskunnassa näenkin erittäin tärkeäksi, että osaisimme ajatella eri ihmisten tilanteita myös yksilötasolla, emmekä ihmismassoina tai lukuina. On tärkeää ymmärtää, että Suomessa on oikeasti olemassa ihmisiä, joilla on tahto tehdä pidempää työelämää kuin nykyinen keskimääräinen eläköitymisikä 59,4 - 59,8 -vuotiaaksi. Määrä vaihtelee eri tilastoissa ja puheissa.
Olen aiemminkin joissain kirjoituksissani maininnut, että Lahden ja Päijät-Hämeen seudulle on perustettu osuuskunta Startti vastaamaan juuri nuorten ja näiden varttuneempien osaajien tarpeisiin, mitään ikäluokkaa pois rajaamatta. Se tarjoaa mahdollisuuden yrittäjähenkiseen työllistymiseen ja toimii erittäin matalana kynnyksenä sen kautta mahdollistuvaan työn tekemiseen ilman työttömyysturvan menettämistä. Yrittämiseksi ryhtyminen on monelle haave, mutta se koetaan usein liian suurena riskinä omassa elämäntilanteessa. Osuuskunta onkin ainoa yrittämisen muoto, jossa on mahdollista saada soviteltua työttömyystukea niiltä päiviltä, jolloin ei ole työtä ollut tehtäväksi ja laskutettavaksi.
Kyseinen osuuskunta onkin ansaitusti saanut osakseen kiinnostusta eri asteisen koulutuksen saaneiden ihmisten parissa mahdollisuutena, joksi se on meidän perustajien keskuudessa tarkoitettukin. Ihanne olisi, että opinnoistaan valmistuvat nuoretkin pääsisivät heti hyödyntämään saamiaan oppeja käytännön työelämässä, eikä turhia työttömyysjaksoja, jopa vuosia, pääsisi syntymään heti alusta pitäen. Varttuneempien osaajien kokemuksien ns. hiljaisentiedon siirtona voi tällaisessa työyhteisössä toteutua mitä mielekkäimmällä ja kaikkia osapuolia tyydyttävällä ja kehittävällä tavalla.
Osuuskunta on mallina toteutettavissa millä Suomen paikkakunnalla tai alueella tahansa. Henkilöjäsenten lisäksi osansa sen syntymisestä ansaitsevat Päijät-Hämeen TE-toimisto, Lahden alueen kehitysyhtiö Lakes ja Lahden alueen Uusyrityskeskus.
Nykyisessä haasteellisessa taloustilanteessa ja ihmisten itsensä hyväksi, kaikki keinot kannattaa kokeilla. Taloudelliseksi esteeksikään kyseisen osuuskunnan sääntöjen mukaiset liittymismaksu ja jäsenmaksu, yhteensä 90 euroa, eivät jäsenille muodostu. Liittyjän ei tarvitse olla työtön, eikä muu työsuhde ole esteenä. Liittyjä voi olla myös jo olemassa oleva yritys.
Parhaimmillaan mukana olevat nuoret, ja miksei varttuneemmatkin osaajat, huomaavat siipiensä kantavan oman yrityksen perustamiseen ja muiden työllistämiseen työnantajina.
Merja Vahter
merja.vahter@lahti.fi
www.merjavahter.fi
Puoluevaltuuston kokouksen yhteyteen perinteisesti kuuluva poliittinen tilannekatsaus toteutettiin tänään lauantaina 23.1. poikkeuksellisesti yleisölle avoimena. Vanhalle ylioppilastalolle oli valtiovarainministerin, Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Kataisen puheenvuoroa saapunut kuulemaan kohtalaisen reilu joukko varsinaisen puoluevaltuustoväen lisäksi.
Kataisen puheenvuoro käsitteli työllisyyden ja työttömyyden tilaa monelta kantilta. Kokoomuslaiseen tapaan puhe keskittyi kuitenkin pääosin tavoitteeseen tehdä asialle jotakin. Mm. pidempään jatkuva työelämä olisi yhteiskunnallisesti merkittävä. Nykyisin keskimääräinen eläkkeelle siirtymisikä on 59,4 vuotta. Jo yhden vuoden jatko toisi yhteiskuntamme kassaan 3 miljardia lisäeuroa. Kolme vuotta nykyistä pidempi aika merkitsisi valtiovarainministerin mukaan sitä, että Suomen ei tarvitsisi ottaa lisää lainaa ollenkaan. Suomi on Japanin jälkeen toiseksi nopeimmin ikääntyvä maa. Vertailuna kuulimme, että Japanissa keskimääräinen eläkkeellejäämisen ikä on 69,4 vuotta.
Työajan pidentymiseen voitaisiin vaikuttaa monin eri tavoin. Yksi tärkeimmistä on luonnollisesti työhyvinvointi ja -viihtyvyys. Risto E.J. Penttilä kertoi esimerkkinä Abloyn lisänneen yrityksessä pienin keinoin työympäristön viihtyvyyttä ja tavoitelleen sillä vuotta pidempiä työssäoloikiä. Käytännössä ne kasvoivat kahdella vuodella.
Päivän kommenttipuheenvuorojen pitäjistä Roope Mokka korosti myös työn mielekkyyden merkitystä. Vapaa-ajan ja työajan suhteessa on myös parantamisen varaa, samoin osa-aikaeläkkeelle olisi edelleen käyttöä.
Työssäoloaikojen pidentyminen vain yläpäästä ei omasta mielestäni ole se ainoa tavoiteltava tila, vaikka toki sekin. Erittäin tärkeää sekä yksilöille että yhteiskunnallemme olisi, että nuoremme pääsisivät nykyistä aiemmin kiinni työelämään. Jokainen valmistumisen jälkeen ilman työtä oleva vuosi on hukkaan heitetty. Mitä pidemmäksi kyseinen aika muodostuu sen hankalammaksi menee. Kynnys kasvaa sitä mukaa kuin turhautumista pääsee syntymään. Niin kulunut sana näinä aikoina kuin syrjäytyminen onkin, niin nuorten kohdalla sen uhka on todellinen. Terve itsetunto vaatii sitä, että kunkin kansalaisen osaamiselle ja panokselle työelämässä on käyttöä. Tämä koskee luonnollisesti kaikenikäisiä terveitä ja työkuntoisia ihmisiä.
Kuunneltuani tänään jo toisen kerran tällä viikolla näitä tulevaisuuden työllisyystilanteisiin liittyviä puheenvuoroja, tulin entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että olemme Lahdessa valmistelemamme uuden Lahden alueen osuuskunta Startin synnyttämisen suhteen olleet oikeilla jäljillä.
Kukaan ei vielä tässä vaiheessa voi tietää kuinka hyvin sen kanssa onnistutaan, mutta varmaa on se, että kokeilu ja jatkuva kehittäminen on ollut ja on sen arvoista. Lupasin toimittaa luomastamme mallista Kataiselle esittelytekstiä, koska malli on tavoitteemme mukaisesti hyvinkin helposti monistettavissa ja otettavissa käyttöön eri puolilla Suomea, jos kunkin alueen toimijat osaavat sen sisäistää.
Lahden osalta olen erittäin tyytyväinen siitä, että TE-toimiston johtaja Juha Kouvo sekä hänen kollegansa Marja-Liisa Väisänen lähtivät kanssani keräämään asian ympärille tiimiä, jonka kanssa työstimme mallin käytännön toteutustasolle. Uusyrityskeskuksen toimitusjohtaja Pekka Mantilan ja Samuli Kunnaruksen sekä Lahden alueen kehitysyhtiö Lakesin toimitusjohtaja Erkki Karppasen suosiollisella tuella osuuskunnan toiminta on nyt päässyt pääraiteelle ja liikkeelle. Sivuraiteita ja asemia on mahdollisuus rakentaa niin paljon kuin niitä tarvitaan.
Annan tästä mallista mielelläni lisätietoja kaikille siitä kiinnostuneille. Sekä siihen liittyvien toimijoiden yhteystietoja. Osuuskunnan ensimmäinen toimitila on vuokrattu Asko II-tiloista Renorilta.
Mielenkiintoisen ja antoisan päivän jälkeen on taas entistä enemmän energiaa tarttua erilaisiin haasteisiin niin työssä kuin luottamustoimissa.
Merja Vahter
merja.vahter@lahti.fi
www.merjavahter.fi
Lahti on saanut pitää lumivalkeaa, lähes sadunomaista maisemaa jo useampia viikkoja. Aamut ja päivät ovat olleet näkymiltään vaikuttavampia kuin kauneimmatkaan talviset postikortit. Tätä me suomalaiset osaamme varmasti arvostaa. Neljä vuodenaikaa on rikkaus, jota kaikkialla maailmassa ei suinkaan ole.
Vastaavasti maailmassa on paikkoja, joissa olot ovat tälläkin hetkellä kaikkea muuta kuin hyvät tai kauniit. Vasta Tapaninpäivänä saimme seurata erilaisia dokumentteja, joissa palattiin viiden vuoden takaisiin Tsunamin aiheuttamiin kauhunhetkiin ja tuhoihin Thaimaassa sekä muissa paikoissa, joihin tämä järkyttävä luonnonmullistus osui.
Nyt uutiset tuovaat silmiemme eteen ajantasaista tietoa Haitista, jossa maanjäristys on luonut suurta tuhoa. Orvoiksi jääneet lapset eivät vielä voi edes käsittää, että he ovat perheistään ainoita jäljelle jääneitä. Yhtään lohdullisempi ei ole tilanne vanhemmilla, jotka menettivät lapsensa tai muita perheenjäseniään näinä järkyttävinä järistyksen hetkinä. Suojelusenkeleitäkin on näillä haitilaisilla ollut mukana, koska joillekin onnekkaille on sortuneiden talojen alla muodostunut pieniä ilmalukkoja, joissa he ovat kyenneet sinnittelemään vielä useita päiviä katastrofin jälkeen. Avunhuutoja kuuluu raunioista edelleen ja onnekkaimmat pääsevät pelastajien toimesta vielä elävinä ansastaan pois.
Kansainvälisten avustusjärjestöjen hyvin organisoidulle työlle on jälleen käyttöä kenttäsairaaloineen sekä avustuksineen ammattitaitoisten paikanpäälle lentävien toimesta. Kädenojennuksemme lahjoitusten muodossa voimme itse kukin tehdä omien resurssiemme ja tahtomme mukaan.
Jotenkin vähäpätöisiltä tuntuvat nyt meidän lahtelaisten päättäjien ongelmat painiskellessamme taas yksien vuoden merkittävimipien päätösten parissa maanantain 18.1. kaupunginvaltuuston kokouksessa, jossa esityslistallamme on rakennusneliömetreiltään valtava Kariston liikekeskuksen ja hypermarketin kaava sekä toriparkki. Kaupunkimme elinkeinoelämän suhteen vaikutuksellisia molemmat.
Toriparkin mahdollistamiselle en halua olla jarruna, koska keskustan elinvoimaisuus on kaupungillemme tärkeä. Se on käyntikorttimme, halusimme tai emme. Minulle on aina ollut selvää, että haluan näin olevan. Sekä keskustan yritykset että asukkaat tulevat lähivuosien aikana tarvitsemaan uusia pysäköintimahdollisuuksia, jotta saamme ratkaistua kävelykeskusta-alueen, joka miellyttää päättäjien enemmistöä. Lisäksi Lahden tulee olla houkutteleva turismille. Myös sitä ajatellen on tärkeää, että keskustassa on mielenkiintoisia erikoisliikkeitä, kahviloita ja ravintoloita. Niiden olemassaolon edellytys on riittävän runsaat asiakasvirrat.
Maanantaina kokoontuva valtuusto päättää vain rakentamisen mahdollistamisesta, ei rakentamisesta kaupungin varoin.
Merja Vahter
merja.vahter@lahti.fi
www.merjavahter.fi
Onnellinen se ken omaa harrastuksen, jolla saa elämäänsä lohtua silloinkin, kun se kovimmin koettelee. Minulla oli eilen suuri ilo ja kunnia olla lausumassa tervehdyssanat Raili Widgrenin näyttelyn avajaisissa
Wellamo-opistolla Lahden Aikuiskoulutuskeskuksessa.
Avajaisiin oli saapunut suuri kutsuvieraiden joukko, joka koostui Railin perheestä, sukulaisista, ystävistä ja hänen juuri äskettäin edesmenneen puolisonsa Jyrki Widgrenin Lions-veljistä sekä senioriystävistä puolisoineen. Meitä Tilkkukiltalaisiakin oli monipäinen joukko.
Wellamo-opiston aula- ja käytävätilat ovat mitä upein ympäristö Railin töille, jotka ovat syntyneet 15 viime vuoden aikana. Ne ovat niille luonnollinen ympäristö siitäkin syystä, että hän on meidän monen muun tavoin opiskellut jo vuosia aina vaan uutta ja uutta kyseisen opiston kursseilla, pääasiassa Tuija Vähävuoren opissa.
Jokaisella meillä tekstiilitaiteen harrastajalla on oma tyylimme, jonka tunnistamme yleensä hyvin jo ennen kuin kuulemme kenen töistä ja tuotoksista on kyse. Tilkkutöiden harrastaminen alkaa yleisimmin perinteisten peittojen tai seinävaatteiden teolla ja kehityksen sekä kokemuksen myötä luovuus pääsee yhä enemmän ja enemmän valloilleen tuottaen mitä erilaisimpia taideteoksia. Jostain syystä tekstiilitaide ei vaan ole koskaan saavuttanut samaa asemaa kuin esimerkiksi piirtäjien ja maalareiden töiden arvostus. Miksiköhän? Kuitenkin ajallisesti käytetään yleensä esimerkiksi näiden näyttävimpien tilkkutöiden tekemiseen moninkertainen määrä aikaa verrattuna maalaustaiteeseen.
Raili Widgrenkin on käyttänyt jo vuosikausien ajan töissään itsevärjättyjä kankaita, joita modernin kirjailun keinoin työstää aina vain näyttävämmin ja näyttävämmin eri materiaaleja yhdistellen. Näyttelyyn kerätyistä töistä lukuisa joukko on erilaisiin julkisiin tiloihin lahjoitettuja. Niitä näkee niin sairaaloissa, palvelutaloissa, neuvoloissa, kouluissa kuin seurakunnankin tiloissa. Raili on hyvin ymmärtänyt sen, että antaessaan saa itsekin paljon, usein enemmän kuin antaa. Kaikki hyvä tai rikkaus ei ole esineellistä, vaan jotain aivan muuta.
Avajaistilaisuudessa Raili kertoi olevansa äärettömän onnellinen siitä, että vaikka hän joutui vaikean reumaan sairastumisensa jättämään työnsä ala-asteikäisten lasten opettajana jo vuonna 1995, on hän saanut pitää terveet kädet ja silmät. Siitä kertoi myös yksi eilen kuulemistamme lauluesityksistä, jonka Raili kertoi olevan yksi hänelle rakkaimmista.
Harrastus, jota voi tehdä istuallaan on ollut kaikkina näinä vuosina suuri rikkaus. Sitä on ollut myös aviomies Jyrki, joka on jaksanut ja viitsinyt auttaa materiaalien kantamisessa edestakaisin. Välillä kaupungista mökille ja taas mökiltä kaupunkiin. Ompelukone on sentään ollut molemmissa päissä, joten sitä ei ole tarvinnut enää kankaiden ja muun materiaalin lisäksi kanniskella suuntaan ja toiseen. Samoin puolison apu on ollut enemmän kuin tarpeen lukuisten näyttelyiden pystyttämisessä.
Vaikka Jyrki Widgren nukkui vaikean sairautensa seurauksena pois keskuudestamme Lahden kaupunginsairaalan saattohoito-osastolla vasta muutama viikko sitten, oli hän omalla tavallaan läsnä eilenkin. Loppiaisaattoiltana aulaa somisti Railin upeiden töiden lisäksi kuva meille kaikille niin tutusta järjestöaktiivista, jonka auttava asenne ulottui lukuisiin yhdistyksiin ja toimintoihin Lahdessa ja kauempanakin. Kauniit valkoiset kukkaset ja lukuisat palavat kynttilät loivat juhlavaa tunnelmaa normaalisti niin arkisen hyörinän valtaamaan aikuisten, elinikäistä oppimista toteuttavien ihmisten valloittamaan tilaan.
Vasta tänään minulle paljastui päivän Etelä-Suomen Sanomista, että Raili Widgren viettää näyttelyn merkeissä myös 70-vuotismerkkipäiväänsä, 7.1.2010. Onnea siis senkin johdosta ja voimia elämään ilman pitkäaikaista elämänkumppania ja puolisoa, jota kovin monet ihmiset eilisiltanakin lämmöllä muistelivat. Värit ja kättesi työt tuokoot Sinulle ystäväni edelleen voimaa päiviisi ja elämääsi.
Näyttely on yleisölle avoinna Wellamo-opistolla, Lahden Aikuiskoulutuskeskuksessa Kirkkokatu 16,
7.-16.1.2010 arkisin kello 9.00-20.00 ja lauantaisin kello 9.00-15.00. Sunnuntaisin suljettu.
Näyttelyn makupaloja näet oheisesta luotettavasta videolinkistä. Kuvannut Kari Vähävuori.
http://www.ess.fi/?category=3280
Suosittelen päivänvalon aikaa kaikille niille, joilla on mahdollisuus tutustua näyttelyyn silloin. Aikuiskoulutuskeskuksen suuret ikkunat mahdollistavat kauniin valaistuksen töiden väreille.
Merja Vahter
merja.vahter@lahti.fi
www.merjavahter.fi
Uskomattomalta tuntuu, että vuosituhannen vaihtumisesta on jo kymmenen vuotta! Paljon on tapahtunut kehitystä niidenkin aikana. Tekniikka on tullut aina vaan arkisempaan käyttöön, kuten nyt esimerkiksi tämä tietotekniikan hyödyntäminen, joka mahdollistaa nopean ja vaivattoman yhteydenpidon niin työasioissa kuin vapaa-ajan ihmissuhteissakin. Sosiaalinen media tuo ihmiset ja heidän ajatuksensa päivittäiseen arkeen maantieteellisistä etäisyyksistä riippumatta. Muutamalla lauseella selviää kuulumiset, jotka voi lukea itselleen sopivana aikana.
Keskustelua on käyty siitä, onko mm. facebookin käyttäminen työaikana sopivaa. Aiemmin olisin hyvinkin herkästi pitänyt sitä haittana. Enää en ole niinkään varma, onko näin. Tiedän useita tilanteita, joissa työasioihin liittyen joku asia on ratkennut pienessä hetkessä vaikkapa facebookin kautta. Eri asia on tietysti, jos sivuille jäädään roikkumaan pidemmäksi aikaa työaikana. Useimmiten on tietysti vielä niin, ettei tietokoneen ääressä ole muutenkaan tilaisuutta päivän aikana edes käväistä, joten työasioitakin hoidetaan siksi usein myös illalla kotona. Pääasia, että tehtävät tulevat hoidetuiksi ja joustoa riittää puolin ja toisin.
Olen aiemminkin peräänkuuluttanut uutta asennoitumista nykyisen työllisyystilanteen ratkaisuihin. Siitä syystä olenkin erittäin tyytyväinen, että saimme juuri ennen joulua laitettua nimet papereihin, jolla perustimme osuuskunnan, jonka tavoite on auttaa nuorten yrittäjämäistä työllistymistä. Vastaavasti sen vaikutukselta odotetaan paljon varttuneempien ammattitaitoisten osaajien työllistymismahdollisuuksiin samassa yhteisössä. Ns. hiljaisen tiedon siirtäjinä, nuorten kannustajina, innostajina sekä opastajina on hyvä olla positiivisesti työelämään ja yrittäjyyteen suhtautuvia ihmisiä. Kynnys yrittäjyyteen on ihmisillä joskus korkea. Tällä tavoittelemme sen mataloitumista. Kirjoitan asiasta lisää heti sopivan tilaisuuden tullen.
Samaisena iltana, jolloin kirjoitin tämän blogin edellä olevan osan, tuli TV1:ltä mielenkiintoinen keskusteluohjelma, Suomi 2009. Edellämainitsemaani osuuskuntaan liittyy myös varttuneempien osaajien arvostaminen työ- ja yrityselämässä, nuorten työelämään pääsemisen ohella. Tavoitteena on, että yhtä varttuneempaa osaajaa kohti olisi noin 3-6 nuorta.
Ohjelmassa tuli työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Guy Ahosen suulla esille summa, jonka Suomessa menetämme ihmisten turhan nuorena eläkkeelle lähtemisen/joutumisen vuoksi. Se oli 21 miljardia euroa vuodessa, eli lähes puolet valtion kokonaisbudjetista. Käsittämätön summa. Tämän hetkinen virallinen eläkeikä maassamme on 63 vuotta, jonka nostamisesta 65 vuoteen on eduskunnassa tai ainakin hallituksessa keskusteltu. Käytännössä työssäoloikä jää nykyisin reippaasti alle kuudenkymmenen vuoden. Tässä on siis yksi hyvä syy, mikä puoltaa kauan pohtimaani mallia siitä, että meidän täytyisi kyetä Suomessa hyödyntämään kaikki ihmiset, joilla työintoa, tahtoa ja taitoa riittää. Ja yhtenä tärkeänä osatekijänä arvokkaan ammatillisen taidon ja tietojen siirtäminen nuorille uusille sukupolville. Moni kokemusperäinen tieto on korvaamatonta kirjatietoon verrattuna, niitäkään oppeja vähättelemättä.
Merja Vahter
merja.vahter@lahti.fi
www.merjavahter.fi
Jouluni on tänä vuonna ollut monessa suhteessa hyvin erilainen kuin yleensä. Perussyy siihen on, että olen eri paikassa kuin tyttäremme. Saman tosiasian eteen kaikki vanhemmat joutunevat jossain vaiheessa. Kun appivanhemmat asuvat eri puolilla maailmaa, on opittava jakamaan nuorten joulut. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että me olemme saaneet olla nuortemme kanssa kaksi edellistä joulua. Toisen niistä heidän luonaan Irlannissa, toisen täällä kotonamme Suomessa. Nyt oli siis oikeutetusti Portugalin vuoro, josta tyttäremme sulhanen on kotoisin.
Tähän jouluun valmistautumiseen on liittynyt myös mahdollisimman vähän hössötystä ja supervalmistautumista. Siihen oppimista olen tavoitellut ja halunnut jo pitkään. Joulun tärkein asia on saada rauhassa hiljentyä muistamaan juhlan merkitys ja syy. Valmistautuminen syntyykin yllättävän pienistä ja yksinkertaisista asioista, joista musiikin vaikutus on itselleni suuri. Tämän joulun alla olen saanut tilaisuuden kuulla pieniä ja suuria konsertteja, aamulla ja illalla. Perinteisin on ollut Sinfonia Lahden ja Laulupuu-kuoron yhteinen konsertti Sibeliustalolla. Pienin, mutta tämän vuoden itselleni koskettavin oli lahtelaisen pankin aamupuurotilaisuudessa. Kaarisillan neljä nuorta olivat laulamassa muutaman jousisoittajan säestyksellä. Siellä laulanut poika lauloi suoraan sydämeen.
Vihdoin koitti jouluaatto. Kauan odotettu suuri päivä, johon kaikki suomalaisetkin valmistautuivat kukin omalla tavallaan. Kuka täysillä valmistautuen, kuka pelonsekaisin tuntein. Suuri suru on ollut mm. niissä perheissä, joissa on ensimmäinen joulu ilman perheenjäsentä, jonka he ovat kuoleman kautta menettäneet vuoden aikana. On vaikeaa elää muistojen kanssa, joihin liittyy kiinteästi rakas ihminen, jota ei enää ole. Nämä perheet ovat näin joulun aikaan paljon minunkin mielessäni.
Jouluaattoaamuun ajoitin torttujen ja piparien paistoa. Niistä kun tulee niin mahdottoman hyvä jouluinen tuoksu kotiin. Saimmepa ensimmäisen maistajankin heti lämpimäisille, kun yksi ystävistämme tuli käväisemään siinä piparien paistelun lomassa. Valmiina jo olleet tortut maistuivat yhteisen aamupäiväkahvin lomassa. Päivällä kävimme lyhykäisellä vierailulla veljelläni ja pidemmällä sellaisella mummolassa eli mieheni äidillä. Siellä olikin paikalla perhettä useammassa polvessa, eikä suinkaan vielä kaikki, vaan osa on tulossa käymään vielä muina joulun päivinä. Joulukirkkoon menimme viideksi. Tapasimme siellä useita tuttujamme. Kirkossa oli myös lukuisa joukko Lahdessa jouluvieraana olevia. En sitä toki muuten tietäisi, mutta kun he itse kertoivat. Kirkosta palattuamme kävimme kotona lisäämässä lämmintä päälle ennen hautausmaakierrokselle lähtöä ja sytytimme omalle pihalle lisää kynttilälyhtyjä ja muita ulkotulia.
Mustankallion- ja Levon hautausmailla oli perinteiseen tapaan upea juhlavalaistus haudoilla palavien kynttilöiden ansiosta. Hieno suomalainen tapa, jota ulkolaiset vieraat pitävät melkoisena elämyksenä jouluvierailujensa yhteydessä. Vaikuttavaa se on meille itsellemmekin vuodesta ja sukupolvesta toiseen. Hautausmaiden käytävillä tulee vastaan perheitä, jotka koostuvat kaikenikäisistä ihmisistä, vauvoista mummoihin ja vaareihin, nuoria keskenään ja kaikkia muita ikäluokkia.
Kaiken tämän päätteeksi oli mukava keskittyä myöhemmin illalla rauhassa kotona vielä pieneen joulupäivälliseen. Radiosta tuli ohjelma, jossa ihmiset lähettivät toisilleen toivemusiikin lomassa joulutervehdyksiä ”Ilmasiltaa pitkin” ulkomailta Suomeen ja Suomesta ulkomaille. Siinä kuuli monet muistot kotimaasta ja seikkalut, jotka ovat vieneet ihmisiä asumaan muihin maihin. Heidän sydämissään Suomella ja perinteillä on jouluna erityinen merkitys.
Oli maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto.
Merja Vahter
merja.vahter@lahti.fi
www.merjavahter.fi
|
|
|